Keskiviikkona, tammikuuta 25, 2017. Olohuonettamme on kohtalaisen pitkään asuttanut harmaa sohva. Sohva on kestänyt kaikenlaista ja nähnyt niin opiskelijapariskunta-arkeamme sekä myöhemmin kolmihenkiseksi kasvaneen lapsiperheemme ensivuodet. Kaikkein lähtemättömimmän jäljen siihen ovat tehneet kuitenkin kissapetomme, kirjaimellisesti. Seuraavana vuorossa olikin sommittelua ja suunnittelua. Pian liinat löysivät oikeat paikkansa.

Takana 30 kilon painonpudotus, edessä haaste siitä kuinka yhdistetään äitiys, työelämä sekä painonhallinta. Saako tämä äiti pois viimeisetkin liikakilot, vai lähteekö paino jälleen nousuun? Painon kehitys bloggailun aikana. Kävin eilen lenkillä, eikä jaloissa tuntunut yhtään pahalta! Juoksemaan väsyneillä jaloillani. Tuo 42 minuuttiakin oli pitempi aika kuin koskaan ilman yhtään taukoa, hyvä minä! Sunnuntai 2.

Kaikki on hyvin juuri nyt. Jotain mitä ei ole ehkä olemassakaan. Yövuorojen jälkeen pitkä vapaa, jota ei kyllä paremmin olisi voinut käyttää. Sain pari päivää leikkiä kotiäitiä, pikkuinen kummipoikani tuli yökylään. Nukuttiin kymmenen tunnin yöunet, käytiin vaunulenkillä, nukuttiin päikkäreitä ja oltiin vaan. Niin tyytyväinen ja kiltti vauva. Ja niin rakas pieni 3. Nyt tuut uimaan meijän kans! .

VAHINGONILO EI EHKÄ OLE PARAS ILO. Miltäs itsestäs tuntuis jos joku naurais kun sua sattuu. 8221; niin se naureskelu loppui lyhyeen. Miten opettavaista, eikö? Lapsi on voinut oppia vahingonilon ihan mistä tahansa, jopa minulta. Yritän kyllä olla tosi tarkka mitä suustani päästäni, etenkin muista ihmisistä, kun pienet korvat ovat kuulemassa, mutta olen varmasti joskus puuskahtanut miten jonkun vastoinkäymiset ovat olleet ansaittuja tai vähintäänkin todiste karman .