Tätä postausta on vaikea kirjoittaa ja tunnustan lykänneeni sitä tietoisesti. Tulin sanomaan kiitos ja näkemiin. Opettelen siis olemaan ja hengittämään ilman tätä. Tekeminen ei lopu, mutta jatkossa en raportoi siitä blogissa. Tämä on osaltani viimein postaus piipadoossa. Yli kuuden vuoden mittainen matka on tullut päätökseen ja on aika aloittaa jotain uuttaa. Piipadoon kirjoittaminen yhdessä Paulan kanssa on ollut valtavan hieno kokemus, joka jää elämään nyt omaa elämäänsä.

Olemme kaksi intohimoista matkaajaa, Suvi ja Kristian. Blogi sai alkunsa kun vaihdoimme vuoden ajaksi arjen toimistossa seikkailuihin maailmalla. Edes maailmanympärimatka ei riittänyt sammuttamaan matkailun paloa joten seikkailut jatkuvat yhä, nyt vain lyhyemmissä pätkissä. Innostumme erityisesti hyvästä ruuasta, road tripeistä ja jylhistä vuoristomaisemista. Blogin tekstit syntyvät pääosin Suvin kynästä, Kristianin napsiessa valokuvat. Poden ikuista matkakuumetta ja ehkä myös jonkinlaista kolmenkympin k.

Kyllä tämä oli tällainen once in a life time. Vaikka se ylittikin kaikki odotukseni satakertaisesti. Kyllä nyt kelpaa taputella itseään selkään kun viikon päästä on luvassa Weekend festarit, tuo rampa ja vähämielinen Tomorrowlandin pikkuserk.

Kävästiin heinäkuun puolessa välissä asuntomessuilla ystäväpariskunnan kans. En tiedä oltaisko lähdetty ollenkaan ellei meitä olis mukaan pyydetty.

Suomalaisen naisen ajatuksia ja elämyksiä Kaliforniaan muuton jälkeen. Niin sitä vaan on taas saatu kaivaa aurinkorasvat ja rantasandaalit kaapista, sillä viime viikolla oli jo melkoista hellettä. Parhaimmillaan mittari kipusi sinne kolmenkympin tietämille, ja illalla sai talossakin avata kaikki ikkunat, että saataisiin viileämpää ilmaa yöksi. Illalla kun menemme nukkumaan, sammakkokuoro aloittaa kurnuttamisen takapihallamme.